Mutta erään tapauksen tahtoisin nostaa pinnalle sen ikävyyden ja epämiellyttävyyden vuoksi. Eräänä perjantaina minulla oli harvinaisen huono olo, johtuen siitä, että olin tullut puoliksi kipeänä kouluun. Viimeinen tunti oli Hänen tuntinsa, ja siinä vaiheessa aloin olla jo hyvin väsynyt. Sillä hetkellä ei ollut mitään tärkeää menossa, ja päätinkin painaa pääni hetkeksi käsivarsiani vasten. En ehtinyt olla niin kuin arviolta kymmenisen sekuntia, kun Hän jo avasikin sanaisen arkkunsa. Olisikin vain pitänyt sen kiinni. "Noh, *****, et sinä tuolla tavalla saa kymppiä arvioinnista." Siis...MITÄ PIRUA TUO NYT OLI OLEVINAAN?! Vereni kiehahti saman tien, on Hänellä otsaa ruveta huutelemaan numeroitani kaikkien kuullen, ja ennen kaikkea käyttää omaa haluani menestyä itseäni vastaan. Sillä hetkellä en sanonut mitään, mutta tunnin jälkeen sanoin, että minulla on asiaa. Muiden mentyä painoin oven kiinni ja käännyin hänen puoleensa. Sanoin, ettei Hänen tarvitse huudella minun numeroitani, ja että olin tosissani. En ollut uskoa todeksi, kun Hän ottaa kasvoilleen mukaystävällisen ilmeen ja sanoo alentuvalla äänensävyllä: "Sinähän nukuit siellä." Siinä vaiheessa itsehillintäni meinasi pettää kokonaan, ja totesin vain, etten nukkunut. Sen sanottuani tuijotimme molemmat hetken toisiamme, minä Häntä itkuisen vihaisesti ja Hän minua alentuvasti. Lopulta käännyin ja lähdin, sanomatta sanaakaan. Suorin tie suuntasi vessaan, jossa purskahdin itkuun. Miten Hän voi tehdä minulle näin? Mitä pahaa olen hänelle tällä kertaa tehnyt? Inhoaako Hän minua todella näin kovasti? Tuollaiset kysymykset pyörivät päässäni. Ja minä itkin. Itkin ensimmäisen ja viimeisen kerran koulussa, ja kovasti itkinkin. Myöhästyin jopa bussistani, mutta ainahan menisi toinen bussi tunnin päästä. Siihen minä lopulta nousin surkeana ja erittäin kipeästi haavoitettuna. En olisi uskonut Hänen vihaavan minua niin paljon.

  Ylläolevan tapauksen jälkeen Hän kuitenkin alkoi kohdella minua hieman ihmismäisemmin. Ei paljon, mutta hieman. Ilmeisesti olin lopulta saavuttanut Hänen kunnioituksensa, vaikka Hän pitikin minusta yhtä vähän, kuin aiemminkin. Kertaakaan tuon tapauksen jälkeen ei Hän enää sanonut minulle pahasti, mikä helpotti olemistani. Silti tapaus jätti jäljelle pelon, pelkäsin Häntä. Pelkäsin Hänen sanovan kohta taas jotain ikävää. Mutta onneksi mitään ikävää ei enää karannut Hänen suustaan, ja sain olla jokseenkin rauhassa ja parantua. Parantua niin kauan, kun se oli enää mahdollista. Oli nimittäin jo maaliskuu.

 Toinen, minkä tahtoisin jakaa kanssanne, on kevätkirkkopäivä. Ja itseasiassa hetki ennen sinne lähtöä. Koulumme sijaitsi lähellä kirkkoa, joten me menimme sinne joko jalan, pyörällä tai mopolla. Itse omistin toki mopon, mutten käyttänyt sitä koskaan koulumatkoihin, joten vaihtoehtonani oli kävely. Olin kavereideni kanssa yläkerrassa, valmiina lähtöön. Lähdimme kävelemään portaisiin päin, mennäksemme ulos alaovesta, ja matkalla huomasin Hänen katsovan minua ruokalamme lasiseinän läpi. Hän katsoi minua pidempään kuin koskaan ennen. Katse oli läpitunkeva, hymytön ja kylmä, mutta pidempi kuin koskaan. Minä käänsin jopa katseeni poispäin välissä, ja ajattelin Hänen tekevän samoin, mutta katsoessani uudestaan, Hän katsoi edelleen. Pidän tuota katsetta hyvästien hetkenä, vaikkei se ollutkaan ehkä hyvästiksi tarkoitettu. Kuitenkaan en saanut tilaisuutta hyvästellä Häntä sanoin, joten hyvästelin Hänet näin. Oman katseeni sanoma oli kaiketi: "Kiitos kaikesta, ja hyvästi. Toivottavasti näemme vielä." Hänen katseensa oli tulkitsematon, kuten aina, joten en edes yritä päätellä siitä mitään. Se oli vain katse, joka hyvästeli minut.

  Varmaan arvaattekin, mikä tämä kolmas hetki on? Todistustenjakotilaisuuspa hyvinkin. Kaikki sujui erittäin hyvin. Kaameasta jännityksestäni huolimatta. Omasta mielestäni olin sillä hetkellä kauniimpi kuin koskaan olen ollut: minulla oli vaniljanvärinen, kauniisti leikattu mekko, mustat, sirot korkokengät, hiukseni olivat ponnarilla ja kaikki irtohiukset olivat geelillä taaksepäin suitut. Vasemman käteni viiltelyarvet olin peittänyt runsain koruin. Siinä kaikkien edessä seisoessani minä katsoin Hänen suuntaansa, Hän oli suoraan minun kohdallani, aivan takana. Epäilen, että Hän yritti nähdä erityisesti minut, koska luokkani muut oppilaat Hän näki edessään istuvan takaa vaivatta, paitsi minut. Ja mitäpä minulla oli sitä vastaan.

  Nyt on kulunut jo viikko päättäjäisistäni tätä kirjoittaessani, ja olen suorastaan hämmästynyt, miten hyvin oikeastaan voin. En ole itkeskellyt iltaisin kuin ihan pari kertaa, eivätkä ajatuksenikaan ole lukittuina pelkästään Häneen. Toki minä olen surullinen, mutta tiedän, etteivät ne olleet lopulliset hyvästit. Kyllä minä aion mennä Häntä tapaamaan, siinä missä muitakin opettajia, kun sen aika koittaa. Tiedä sitten, mitä Hän minusta silloin ajattelee, mutta kyllä minä aion mennä.

 Mutta nyt asiaan.

Kesän aikana olin saanut nuolla haavani ja taas oli mahdollisuus aloittaa puhtaalta pöydältä. Vai oliko sittenkään? Hän oli yhtä kylmä ja Hänen katseensa oli aivan yhtä teräksinen kuin ennenkin. Mitäpä muuta minun olisikaan pitänyt odottaa, kaiken sen jälkeen, mitä annoin Hänen kestää.

 Syyspuolella elämääni juurtui lopullisesti tuo toinen mies, ja tuntui kuin olisin opultakin hellittämässä otettani Hänestä - tai ehkä Hän minusta. Hän ei juurikaan erää herättänyt minussa minkäänlaisia tuntemuksia, ei pulssin kiihtymistä, ei käsien tärinää eikä puheissani takeltelua. Tietysti Hän oli edelleen minulle muiden opettajien yläpuolella ja tietyllä tavalla erityinen, mutta ei - en minä Häntä enää rakastanut. Hänen käytöksensä kuitenkin oli kokenut joitain muutoksia: tiettyä huomioivaisempaa käytöstä ei voinut olla huomaamatta: katseita, paljon katseita ja joitakin sanoja. Mieleeni heräsi epäilys, että tämän toisen miehen saatua pääni pyörälle ja lopetettuani Hänen katselemisensa, Hän kokikin tiettyä ahdistusta. Ehkäpä huomioni oli kuitenkin noussut Hänen päähänsä, eikä Hän osannut olla ilman? Noh, sen tietää vain Hän itse, mutta eipä aikaakaan kun tilanne koki nykäyksen takaisin vanhoille raiteilleen.

 Opiskeluni ottivat uuden suunnan ja sainpa jopa eräästä kokeesta täyden kympin: ja sehän oli tietenkin Hänen aineensa koe. Tunsin olevani voittamaton tuon onnistumisen jälkeen ja jatko-opiskelusuunnitelmanikin saivat uuden kurssin kohti lukiota ja ehkäpä jopa tulevaa opettajan ammattia. Alusta asti minulle oli selvää, että tahdoin opettaa samoja aineita kuin Hän minulle ja ehkäpä vuosien kuluttua voisin lukea vanhoja vihkomuistiinpanojani Hänen tunneiltaan ja luoda opettamistyylistäni omanlaiseni, mutta kuitenkin tietyllä tavalla tukeutuen Hänen tyyliinsä. Hänen opetustyylinsä vaikutti ehkä joidenkin mielestä tympeältä, mutta minulle se toimi. Ja minä halusin tehdä palveluksen niille  tuleville oppilaille, joille tuo tyyli sopisi myös.

Syksyn taipuessa hienovaraisesti talven puolelle ja jouluun, minä koin järkytyksen: viimeinen jouluni tuossa koulussa, joka on vaikuttanut elämääni enemmän kuin mikään muu. Mutta aivan kuten aiempinakin vuosina, lohdutin itseni sillä, että vielähän oli kevätlukukausi aikaa. Hän oli joulun alla kuitenkin tehnyt ovelan luikertelun takaisin pääni sisään ja näytti kykeneväisyytensä  pitämään minut otteessaan niin kauan kuin itse halusi. Mutta heti kun huomioni kääntyi jälleen enemmän Häneen, hän ikäänkuin käänsi katseensa pois ja aloitti kylmemmän linjansa uudelleen. Tämä tietenkin sai minut tolaltani ja joulun aika koitti hämmentävän tyhjissä tunnelmissa ja tuntui kuin jalkojeni alta olisi yhtäkkiä nykäisty maaimani pohja pois ja olisin päätynyt tyhjän päälle.

 Kaikesta perheeseeni ynnä muuhun liittyvästä kurjuudesta huolimatta, oloni oli jokseenkin seesteisen miellyttävä koko kesän ajan. Nautin lämpömittareiden hurjista lukemista ja otin rennosti, aivan kuten edelliskeväänä vakaasti päätin.

 Joulun jälkeen tunsin olevani yhtä kaikki tyytyväinen elämääni, perheeni olisi koossa vielä toistaiseksi ja sain taas tavata Hänet. Joskin intoni laantui hyvin äkkiä huomatessani, että Hän oli yhtä pahantuulinen ja kylmä kuin aiemminkin. Yritin kaikin keinoin olla hänelle kiltti ja hätäännyin pienimmästäkin ärtymyksen merkistä, jonka saatoin Hänen kasvoillaan huomata silloin tällöin.

 Tammikuussa se lopulta tapahtui: perheeni hajosi lopullisesti ja harvinaisen sotaisissa merkeissä. Viimeinen kaksiviikkoinen vanhempieni ollessa yhdessä oli yhtä huutoa ja ilkeilyä. Vittuilua suorastaan. Periaatteessa olin helpottunut kun isäni lopulta hyvästeli minut istuessani tietokoneen ääressä. Hänen mentyään kuitenkin purskahdin äänettömään itkuun. En tiedä, olivatko ne helpotuksen vai suunnattoman surun ja tuskan kyyneliä. Mutta sen yhtäkaikki tiedän, että siitä hetkestä lähtien aloin oma-aloitteisesti tuhota loppujakin asioita ympäriltäni. Suunnaton turhautuneisuus jäyti mieltäni jatkuvasti, ja aloin purkaa sen vääriin asioihin. Minä häiriköin tunnilla. Kiusasin niitä, jotka olivat minuakin heikommassa asemassa. Pönkitin itseäni. Toin itseäni tykö kaikille ihmisille. Ja pahin kaikista: otin Hänet silmätikukseni ja rääkkäsin Häntä aina kun tilaisuus vain tarjoutui. En tiedä, miten hän sieti sitä niinkin kauan. Ensimmäisen kerran kun Hän huomautti asiasta, Hän sanoi sen vielä hymyssäsuin ja ystävällisesti. Se riitti minulle jo herätykseksi. Valitettavasti eräs seurassani liikkuvista ilmeisesti ajatteli käytökseni olleen kovinkin "coolia" ja hän ei osannut lopettaa ajoissa. Lopulta Hänen päreensä paloivat ja kunnolla: Hän tuli raivoamaan meille keskellä koulumme aulaa. Aluksi Hän sanoi, ettei puhunut minulle vaan tälle toverilleni, mutta loppua kohden Hänen puheistaan kyllä ymmärsi, että Hän todellakin tarkoitti myös minua. Se viimeistään riitti herättämään minut. Tajusin tehneeni todella röyhkeästi Häntä kohtaan, ja sain kyllä syyttää itseäni pelkästään Hänen kiukustaan.

 Sen samaisen päivän iltana tein päätökseni: minähän marssisin Hänen puheilleen ja pyytäisin anteeksi, heti kun tilaisuus tulisi. Ja tuo tilaisuus tarjoutuikin heti hiihtoloman jälkeen. Hän oli ilmeisen rauhoittunut ja puhui kohteliaan viileästi ja sain häneltä jopa pienen kehunpoikasen anteeksipyyntöni johdosta. Marssin tyytyväisenä takaisin porukkaani, mutta tajusin myös, että yksi asia puuttui. Hän ei sanonut antavansa minulle anteeksi. Hän hyväksyi anteeksipyyntöni, muttei antanut puolestaan minulle anteeksi. Ja sen Hän myös osoitti, mulkoili kylmästi ja kohteli jopa jokseenkin inhottavasti. Mutta itseänihän minä siitä sain syyttää kun olin asiani sotkenutkin.

 Loppukevät kuluikin hyvin jäätävissä tunnelmissa Hänen osaltaan. Vanhempieni ero oli myös vaikuttanut huomattavasti kouluarvosanoihini, turhautumiseni olin purkanut kaikkeen muuhun mahdolliseen, mutta en ollut vaivautunut kohdistamaan tarmoani opiskeluun. Mutta yhden asian olin päättänyt. Että minähän perkele selviäisin tästä kesästä paremmin kuin edellisestä ja jatkaisin elämääni kuin Häntä ei olisikaan.

 Nyt osasin suhtautua Häneen jo suhteellisen rauhallisesti ja neutraalisti. Enää en alkanut soperrella Hänelle puhuessani, enää sydämeni ei hakannut kahtasataa jos näin Hänet vilaukselta. Mutta onnellinen minä yhtäkaikki olin. Tunsin olevani jälleen elossa, kesäloman ajan mieltäni verhonnut sumu oli poissa ja olin valmiina uuteen kouluvuoteen.

 Alkuvuodesta katseet singahtelivat melkein tiuhempaan kuin edellisvuonna, mutta silti jokin niistä puuttui. Huomasin Hänen käytöksensä muuttuneen, Hän oli useammin pahantuulinen ja sai minut varpailleni. Monet varmaan tietävät miten alemmassa asemassa oleva koira lähestyy ylempiään? Hitaasti, niska ja pää matalalla madellen. Sama tapahtui minulle. Aloin nöyristellä Häntä, joskin melko huomaamattomin tavoin. Aina Hänen katsoessaan minua, käänsin katseeni vikkelään pois. Aivan kuin koirien ele, "älä pure minua".

 Joulun tienoilla alkoivat vanhempieni välit rakoilla pahemman kerran. Ahdistuin tästä, eihän minun perheeni voi hajota. Koetin takertua Häneen entistä enemmän, kaiketi etsin turvaa jotenkin. Turvaa ei tosin siltä suunnalta ollut paljoa tarjolla, lähinnä kylmiä katseita puolin ja toisin. Muutaman kerran uskalsin Hänen puheilleen, tosin aika tavanomaisissa merkeissä. Esitelmästä tiedustelua jne.

 Ehkä merkittävin tapaus oli joulukirkko, jolloin katseita tuli vaihdettua niin paljon että ihan hävettää. Varsinkin kirkon piha oli yhtä katseiden sadetta. Mutta joulun jälkeen asiat lähtivätkin menemään pelkästään huonompaan suuntaan.

 Koko loma oli sekavaa haahuilua, tuntui kuin minusta olisi ollut jäljellä enää tunnoton kuori. Pelkkää sumua koko kaksi kuukautta. Nökötin vain päivät sisällä ja ryvin syyllisyydentunteissani ja itsesäälissä. En innostunut kerrassaan mistään, tahdoin vain kuolla pois.

 Äitini sai minut houkuteltua lähtemään reissuun ja päätimme mennä käymään parin päivän reissulla Kalajoella. Se vaikutti hyvältä ajatukselta, saisin muuta ajateltavaa kun pääsisin pois tutuista ympyröistä. Koko ajomatkan tuijotin ulos ikkunasta ja annoin ajatusteni lentää. Lopultakin uskalsin päästää ne valloilleen, enkä pakottautunut ajattelemaan pelkästään Häntä. Tuntui kuin pitkästä aikaa pystyin hengittämään. Kalajoen hiekkadyynien katselu antoi minulle voimaa jatkaa ja ensimmäistä kertaa koko loman aikana tunsin, että kyllä minä jaksan odottaa. Niinhän minä luulin.

 Olimme äitini kanssa kävelyllä hiekkadyyneillä ja kävelimme rantakahvilan parkkipaikalle. Katselin ympärilleni rauhallisena, kunnes huomasin jotakin. Tutun auton. Luin rekisterikilven ainakin kolmesti ennen kuin käsitin. Hänen autonsa. Hän oli siellä. Ahdistuin tavattomasti ja aloin tähyillä, josko häntä näkyisi. Ei näkynyt. Palasimme äitini kanssa takaisin hotellilleni ja olin aivan toivoton. Tiedotin tekstiviestillä asiasta kavereilleni ja tunsin olevani tavattoman väsynyt. Eihän tämä voinut olla edes totta. Myöhemmin päätimme vielä käydä tuossa rantakahvilassa juomassa jotakin, kunhan saisin kengät vaihdettua. Matkalla sinne päässäni takoi vain yksi ajatus: "Miten Hän voi olla täällä, miten tämä voi olla mahdollista?!". Tilasimme kahvilasta juotavaa ja menimme ulos istumaan. Viileä tuuli leikitteli oransseilla hiuksillani ja nostatti ihoni kananlihalle. Kuikuilin sivuille josko näkisin Häntä, mutten nähnyt. Yllättäen minuun iski omituinen tunne ja käännyin katsomaan taakseni.  Siellä Hän istui kahvilla noin kymmenen metrin päässä. Käännyin salamannopeasti ympäri, en tiedä näkikö Hän minut. Sydämeni takoi hurjemmin kuin koskaan elämäni aikana ja tunsin miten kuuma veri nousi kaulavaltimoitani pitkin ylöspäin. Halusin vain juosta Hänen luokseen. Se oli hirvein tunne koko elämäni aikana. Lähtiessämme kahvilasta, Hän ei enää ollut siellä. Hän starttasi autonsa ja kaartoi tielle. En edelleenkään tiedä, oliko Hän perheensä kanssa. Muistan vain sen, että Hänellä oli sinivalkoinen lippis päässään.

 Olimme jo lähdössä Kalajoelta, kunnes päätimme käydä vähän ostamassa herkkuja Halpa-Hallista. Kaarroimme parkkipaikalle ja mikäs siellä vähän matkan päässä tököttikään. Hänen autonsa jälleen. En voinut uskoa sitä enää, enkö tosiaan päässyt Hänestä eroon? Katselin koko kauppareissun ajan joka suuntaan, josko vain näkisinkin vilauksen Hänestä. En nähnyt. Parkkipaikalla jäin hetkeksi aloilleni seisomaan. Tuuli puhalsi viileästi ja minua itketti.

 En nähnyt Häntä enää sen loman aikana. Koko loppulomani meni pilalle Hänen näkemisensä tähden, olin jo melkein päässyt yli Hänestä. Olin jo melkein unohtanut Hänen kasvonsa. Nyt muistin jälleen, muistin kaiken. Aloin jälleen itkeskellä iltaisin ja kuunnella surullisia biisejä. Olisin voinut kuolla ikävästä. Silti en kuollut. Minä jaksoin Hänen vuokseen, koska tiesin tapaavani Hänet jälleen koulujen alussa.

 Sitten tulikin yläaste, yllättävänä muurina onnellisuuden keskeltä. Sain todeta, että yläasteella ei ole soveliasta olla...no, minunlaiseni. Minut koulittiin tavoille henkisen väkivallan keinoin, joskaan en taida olla aivan täysoppinut vieläkään. Mutta tapakasvatuksestani eivät suinkaan huolehtineet opettajat, vaan oppilaat. Monta kertaa kotiin tullessani minä heittäydyin sängylle itkemään sitä kaikkea mitä he antoivat minun kestää. Kaipasin takaisin ala-asteelle enemmän kuin minnekään muualle maailmassa. Mutta takaisin ei ollut pääsyä, oli suunnattava katse kohti tulevaa ja koettaa kohdata se mahdollisimman pystypäin.

 Tässä tilassa ollessani minä tapasin ensimmäistä kertaa Hänet. Silloin Hän oli minulle vielä kuin kuka tahansa muu opettaja, tummahiuksinen muukalainen. Minä vähät välitin Hänen opettamastaan aineesta, ajattelin sen olevan turha. No, se näkyikin sitten välitodistuksessani numerona 7.

 Joskus joulun jälkeen minä aloin keskittyä Hänen tunneillaan enemmän. Yleensä minun on helpompi keskittyä jonkun puheeseen jos katson puhujaa. Ja paljon hän puhuikin. Hänen suunsa suolsi asiaa kuin konekivääri. Ja minä katsoin Häntä ja keskityin Hänen sanoihinsa. Aloin pitää näkemästäni ja hyvin salakavalalla tavalla Hän ujuttautui ajatuksiini yhä useammin. Ja yhä useammin odotin Hänen näkemistään. Yhä useammin katselin Häntä. Ja Hän katsoi minua. Joitakin kertoja pääsin myös puheisiin Hänen kanssaan, milloin mistäkin aiheesta. Nyttemmin tajuan mikä läpinäkyvä idiootti olinkaan. Mutta ennen kuin tajusinkaan, olin jo täysin riippuvainen Hänestä. En ollut enää ihastunut, olin tulenpalavasti rakastunut. Mutta jos tunteistani on pakko jotain hyvää keksiä, niin niiden voimalla aloin satsata Hänen aineeseensa enemmän ja kohotinkin numeroani onnistuneesti kevään todistukseen.

 Rakastumiseni toi myös mukanaan synkät ajat, sairastuin masennukseen, jota tosin ei ole diagnosoitu vielä tänäkään päivänä. Minä viiltelin itseäni. Aluksi puhtaasti toivoin, että joku huomaisi haavat ja kysyisi niistä. Kukaan ei kysynyt. Toivoin kovasti, että joku tajuaisi sanattoman hätähuutoni ja tajuaisi tulla pelastamaan minut. Tätini kuolema vain edesauttoi tätä suurta hätääni ja tuskaani. Muistan sen tammikuun synkkänä ja pimeänä aikana. Minulle ilmaantui myös fyysisiä oireita masennukseni vuoksi. Varsinkin jalkani kipuilivat välillä kovastikin ja jouduin jo syömään särkylääkkeitäkin niiden vuoksi.

 Eräs keskustelu Hänen kanssaan jäi erityisen hyvin mieleeni. En ollut nähnyt Häntä koulussa maanantaina ja tiistaina Hän tulikin kouluun vasen käsi sidottuna ideaalisiteeseen. Hoivavaistoni heräsi. Hänen tuntinsa oli perjantaina viimeisellä tunnilla ja se olikin otollinen aika koettaa ujuttautua puheisiin Hänen kanssaan. Minä menin ja kysyin rohkeasti Hänen kädestään ja Hän kertoi teloneensa itsensä vahingossa puita pilkkoessaan. Minä aloin innoissani selittää kaikenlaista ja Hän kuunteli puolella korvalla. Että hävettää näin jälkikäteen.

 Toiseksi tavakseni perjantain tuntien jälkeen muodostui hyvän viikonlopun toivottelu. Minä tein sen aina. Ihan aina. Ja Hän kohteliaana ihmisenä vastasi minulle. Näin jälkeen päin mietittynä, olisi ollut hyvä jos Hän ei olisikaan vastannut. Se olisi ehkä rauhoittanut minua hiukan. Sen sijaan Hän kuitenkin vastaili ja minun tunteeni löivät vaan koko ajan suuremmalla liekillä.