En ole varma mistä kaikki oikeastaan alkoi. Minä tulin yläasteelle pienikokoisena ja hintelänä, viljanvaaleahiuksisena tyttösenä. Vähän olin väriä tukkaan ottanut, niskassa oli tummanruskeaa. Ala-asteella minusta pidettiin, pidettiin kovasti. Minulla oli paljon kavereita ja olipa minuun eräs poika kaiketi ihastunutkin.  Elämä oli mukavaa, mitä nyt pari kateellista koetti saada minut tuntemaan itseni huonommaksi kuin he. Mutta en minä siitä välittänyt. Olin hyvin eläväinen tapaus, aina mukana siellä missä tapahtuu.

 Sitten tulikin yläaste, yllättävänä muurina onnellisuuden keskeltä. Sain todeta, että yläasteella ei ole soveliasta olla...no, minunlaiseni. Minut koulittiin tavoille henkisen väkivallan keinoin, joskaan en taida olla aivan täysoppinut vieläkään. Mutta tapakasvatuksestani eivät suinkaan huolehtineet opettajat, vaan oppilaat. Monta kertaa kotiin tullessani minä heittäydyin sängylle itkemään sitä kaikkea mitä he antoivat minun kestää. Kaipasin takaisin ala-asteelle enemmän kuin minnekään muualle maailmassa. Mutta takaisin ei ollut pääsyä, oli suunnattava katse kohti tulevaa ja koettaa kohdata se mahdollisimman pystypäin.

 Tässä tilassa ollessani minä tapasin ensimmäistä kertaa Hänet. Silloin Hän oli minulle vielä kuin kuka tahansa muu opettaja, tummahiuksinen muukalainen. Minä vähät välitin Hänen opettamastaan aineesta, ajattelin sen olevan turha. No, se näkyikin sitten välitodistuksessani numerona 7.

 Joskus joulun jälkeen minä aloin keskittyä Hänen tunneillaan enemmän. Yleensä minun on helpompi keskittyä jonkun puheeseen jos katson puhujaa. Ja paljon hän puhuikin. Hänen suunsa suolsi asiaa kuin konekivääri. Ja minä katsoin Häntä ja keskityin Hänen sanoihinsa. Aloin pitää näkemästäni ja hyvin salakavalalla tavalla Hän ujuttautui ajatuksiini yhä useammin. Ja yhä useammin odotin Hänen näkemistään. Yhä useammin katselin Häntä. Ja Hän katsoi minua. Joitakin kertoja pääsin myös puheisiin Hänen kanssaan, milloin mistäkin aiheesta. Nyttemmin tajuan mikä läpinäkyvä idiootti olinkaan. Mutta ennen kuin tajusinkaan, olin jo täysin riippuvainen Hänestä. En ollut enää ihastunut, olin tulenpalavasti rakastunut. Mutta jos tunteistani on pakko jotain hyvää keksiä, niin niiden voimalla aloin satsata Hänen aineeseensa enemmän ja kohotinkin numeroani onnistuneesti kevään todistukseen.

 Rakastumiseni toi myös mukanaan synkät ajat, sairastuin masennukseen, jota tosin ei ole diagnosoitu vielä tänäkään päivänä. Minä viiltelin itseäni. Aluksi puhtaasti toivoin, että joku huomaisi haavat ja kysyisi niistä. Kukaan ei kysynyt. Toivoin kovasti, että joku tajuaisi sanattoman hätähuutoni ja tajuaisi tulla pelastamaan minut. Tätini kuolema vain edesauttoi tätä suurta hätääni ja tuskaani. Muistan sen tammikuun synkkänä ja pimeänä aikana. Minulle ilmaantui myös fyysisiä oireita masennukseni vuoksi. Varsinkin jalkani kipuilivat välillä kovastikin ja jouduin jo syömään särkylääkkeitäkin niiden vuoksi.

 Eräs keskustelu Hänen kanssaan jäi erityisen hyvin mieleeni. En ollut nähnyt Häntä koulussa maanantaina ja tiistaina Hän tulikin kouluun vasen käsi sidottuna ideaalisiteeseen. Hoivavaistoni heräsi. Hänen tuntinsa oli perjantaina viimeisellä tunnilla ja se olikin otollinen aika koettaa ujuttautua puheisiin Hänen kanssaan. Minä menin ja kysyin rohkeasti Hänen kädestään ja Hän kertoi teloneensa itsensä vahingossa puita pilkkoessaan. Minä aloin innoissani selittää kaikenlaista ja Hän kuunteli puolella korvalla. Että hävettää näin jälkikäteen.

 Toiseksi tavakseni perjantain tuntien jälkeen muodostui hyvän viikonlopun toivottelu. Minä tein sen aina. Ihan aina. Ja Hän kohteliaana ihmisenä vastasi minulle. Näin jälkeen päin mietittynä, olisi ollut hyvä jos Hän ei olisikaan vastannut. Se olisi ehkä rauhoittanut minua hiukan. Sen sijaan Hän kuitenkin vastaili ja minun tunteeni löivät vaan koko ajan suuremmalla liekillä.