Kevätlukukaudella kaikki sujui aika pitkälti kuten ennenkin, mutta Hänen katseensa ja käytöksensä minua kohtaan kylmenivät kylmenemistään. Innostukseni Hänen ainettaan kohtaan tuntui lähinnä ärsyttävän Häntä, ja Hän kyllä piti tarkkaan huolen, ettei antanut minkäänlaista tunnustukselta vaikuttavaakaan kovan työni tuottamasta kympistä välitodistuksessani. Mutta silti minä jaksoin yrittää koko ajan Hänen tunneillaan, eikä Hän epäonnekseen saanut minkäänlaista muutakaan järkevää syytä olla minulle ynseä. Vaan silti Hän oli. Ilmeisesti viimevuotiset tekemiseni eivät vieläkään olleet anteeksi annetut.

 Mutta erään tapauksen tahtoisin nostaa pinnalle sen ikävyyden ja epämiellyttävyyden vuoksi. Eräänä perjantaina minulla oli harvinaisen huono olo, johtuen siitä, että olin tullut puoliksi kipeänä kouluun. Viimeinen tunti oli Hänen tuntinsa, ja siinä vaiheessa aloin olla jo hyvin väsynyt. Sillä hetkellä ei ollut mitään tärkeää menossa, ja päätinkin painaa pääni hetkeksi käsivarsiani vasten. En ehtinyt olla niin kuin arviolta kymmenisen sekuntia, kun Hän jo avasikin sanaisen arkkunsa. Olisikin vain pitänyt sen kiinni. "Noh, *****, et sinä tuolla tavalla saa kymppiä arvioinnista." Siis...MITÄ PIRUA TUO NYT OLI OLEVINAAN?! Vereni kiehahti saman tien, on Hänellä otsaa ruveta huutelemaan numeroitani kaikkien kuullen, ja ennen kaikkea käyttää omaa haluani menestyä itseäni vastaan. Sillä hetkellä en sanonut mitään, mutta tunnin jälkeen sanoin, että minulla on asiaa. Muiden mentyä painoin oven kiinni ja käännyin hänen puoleensa. Sanoin, ettei Hänen tarvitse huudella minun numeroitani, ja että olin tosissani. En ollut uskoa todeksi, kun Hän ottaa kasvoilleen mukaystävällisen ilmeen ja sanoo alentuvalla äänensävyllä: "Sinähän nukuit siellä." Siinä vaiheessa itsehillintäni meinasi pettää kokonaan, ja totesin vain, etten nukkunut. Sen sanottuani tuijotimme molemmat hetken toisiamme, minä Häntä itkuisen vihaisesti ja Hän minua alentuvasti. Lopulta käännyin ja lähdin, sanomatta sanaakaan. Suorin tie suuntasi vessaan, jossa purskahdin itkuun. Miten Hän voi tehdä minulle näin? Mitä pahaa olen hänelle tällä kertaa tehnyt? Inhoaako Hän minua todella näin kovasti? Tuollaiset kysymykset pyörivät päässäni. Ja minä itkin. Itkin ensimmäisen ja viimeisen kerran koulussa, ja kovasti itkinkin. Myöhästyin jopa bussistani, mutta ainahan menisi toinen bussi tunnin päästä. Siihen minä lopulta nousin surkeana ja erittäin kipeästi haavoitettuna. En olisi uskonut Hänen vihaavan minua niin paljon.

  Ylläolevan tapauksen jälkeen Hän kuitenkin alkoi kohdella minua hieman ihmismäisemmin. Ei paljon, mutta hieman. Ilmeisesti olin lopulta saavuttanut Hänen kunnioituksensa, vaikka Hän pitikin minusta yhtä vähän, kuin aiemminkin. Kertaakaan tuon tapauksen jälkeen ei Hän enää sanonut minulle pahasti, mikä helpotti olemistani. Silti tapaus jätti jäljelle pelon, pelkäsin Häntä. Pelkäsin Hänen sanovan kohta taas jotain ikävää. Mutta onneksi mitään ikävää ei enää karannut Hänen suustaan, ja sain olla jokseenkin rauhassa ja parantua. Parantua niin kauan, kun se oli enää mahdollista. Oli nimittäin jo maaliskuu.

 Toinen, minkä tahtoisin jakaa kanssanne, on kevätkirkkopäivä. Ja itseasiassa hetki ennen sinne lähtöä. Koulumme sijaitsi lähellä kirkkoa, joten me menimme sinne joko jalan, pyörällä tai mopolla. Itse omistin toki mopon, mutten käyttänyt sitä koskaan koulumatkoihin, joten vaihtoehtonani oli kävely. Olin kavereideni kanssa yläkerrassa, valmiina lähtöön. Lähdimme kävelemään portaisiin päin, mennäksemme ulos alaovesta, ja matkalla huomasin Hänen katsovan minua ruokalamme lasiseinän läpi. Hän katsoi minua pidempään kuin koskaan ennen. Katse oli läpitunkeva, hymytön ja kylmä, mutta pidempi kuin koskaan. Minä käänsin jopa katseeni poispäin välissä, ja ajattelin Hänen tekevän samoin, mutta katsoessani uudestaan, Hän katsoi edelleen. Pidän tuota katsetta hyvästien hetkenä, vaikkei se ollutkaan ehkä hyvästiksi tarkoitettu. Kuitenkaan en saanut tilaisuutta hyvästellä Häntä sanoin, joten hyvästelin Hänet näin. Oman katseeni sanoma oli kaiketi: "Kiitos kaikesta, ja hyvästi. Toivottavasti näemme vielä." Hänen katseensa oli tulkitsematon, kuten aina, joten en edes yritä päätellä siitä mitään. Se oli vain katse, joka hyvästeli minut.

  Varmaan arvaattekin, mikä tämä kolmas hetki on? Todistustenjakotilaisuuspa hyvinkin. Kaikki sujui erittäin hyvin. Kaameasta jännityksestäni huolimatta. Omasta mielestäni olin sillä hetkellä kauniimpi kuin koskaan olen ollut: minulla oli vaniljanvärinen, kauniisti leikattu mekko, mustat, sirot korkokengät, hiukseni olivat ponnarilla ja kaikki irtohiukset olivat geelillä taaksepäin suitut. Vasemman käteni viiltelyarvet olin peittänyt runsain koruin. Siinä kaikkien edessä seisoessani minä katsoin Hänen suuntaansa, Hän oli suoraan minun kohdallani, aivan takana. Epäilen, että Hän yritti nähdä erityisesti minut, koska luokkani muut oppilaat Hän näki edessään istuvan takaa vaivatta, paitsi minut. Ja mitäpä minulla oli sitä vastaan.

  Nyt on kulunut jo viikko päättäjäisistäni tätä kirjoittaessani, ja olen suorastaan hämmästynyt, miten hyvin oikeastaan voin. En ole itkeskellyt iltaisin kuin ihan pari kertaa, eivätkä ajatuksenikaan ole lukittuina pelkästään Häneen. Toki minä olen surullinen, mutta tiedän, etteivät ne olleet lopulliset hyvästit. Kyllä minä aion mennä Häntä tapaamaan, siinä missä muitakin opettajia, kun sen aika koittaa. Tiedä sitten, mitä Hän minusta silloin ajattelee, mutta kyllä minä aion mennä.

 Erästä asiaa en vielä olekaan kertonut, nimittäin sitä, että elämääni astui kahdeksannen luokan keväällä toinenkin mies: nuorempi, flirttailevampi ja huomioivampi. Häneen liittyvistä asioista en tahdo puhua blogissa, johon olisi tarkoitukseni kertoilla ihastusopettajaani liittyviä asioita, mutta saatan sillointällöin mainita, miten tämän kakkosherran kanssa sujuu tai miten hänen läsnäolonsa on muttanut tilannetta. Se nimittäin on.

 Mutta nyt asiaan.

Kesän aikana olin saanut nuolla haavani ja taas oli mahdollisuus aloittaa puhtaalta pöydältä. Vai oliko sittenkään? Hän oli yhtä kylmä ja Hänen katseensa oli aivan yhtä teräksinen kuin ennenkin. Mitäpä muuta minun olisikaan pitänyt odottaa, kaiken sen jälkeen, mitä annoin Hänen kestää.

 Syyspuolella elämääni juurtui lopullisesti tuo toinen mies, ja tuntui kuin olisin opultakin hellittämässä otettani Hänestä - tai ehkä Hän minusta. Hän ei juurikaan erää herättänyt minussa minkäänlaisia tuntemuksia, ei pulssin kiihtymistä, ei käsien tärinää eikä puheissani takeltelua. Tietysti Hän oli edelleen minulle muiden opettajien yläpuolella ja tietyllä tavalla erityinen, mutta ei - en minä Häntä enää rakastanut. Hänen käytöksensä kuitenkin oli kokenut joitain muutoksia: tiettyä huomioivaisempaa käytöstä ei voinut olla huomaamatta: katseita, paljon katseita ja joitakin sanoja. Mieleeni heräsi epäilys, että tämän toisen miehen saatua pääni pyörälle ja lopetettuani Hänen katselemisensa, Hän kokikin tiettyä ahdistusta. Ehkäpä huomioni oli kuitenkin noussut Hänen päähänsä, eikä Hän osannut olla ilman? Noh, sen tietää vain Hän itse, mutta eipä aikaakaan kun tilanne koki nykäyksen takaisin vanhoille raiteilleen.

 Opiskeluni ottivat uuden suunnan ja sainpa jopa eräästä kokeesta täyden kympin: ja sehän oli tietenkin Hänen aineensa koe. Tunsin olevani voittamaton tuon onnistumisen jälkeen ja jatko-opiskelusuunnitelmanikin saivat uuden kurssin kohti lukiota ja ehkäpä jopa tulevaa opettajan ammattia. Alusta asti minulle oli selvää, että tahdoin opettaa samoja aineita kuin Hän minulle ja ehkäpä vuosien kuluttua voisin lukea vanhoja vihkomuistiinpanojani Hänen tunneiltaan ja luoda opettamistyylistäni omanlaiseni, mutta kuitenkin tietyllä tavalla tukeutuen Hänen tyyliinsä. Hänen opetustyylinsä vaikutti ehkä joidenkin mielestä tympeältä, mutta minulle se toimi. Ja minä halusin tehdä palveluksen niille  tuleville oppilaille, joille tuo tyyli sopisi myös.

Syksyn taipuessa hienovaraisesti talven puolelle ja jouluun, minä koin järkytyksen: viimeinen jouluni tuossa koulussa, joka on vaikuttanut elämääni enemmän kuin mikään muu. Mutta aivan kuten aiempinakin vuosina, lohdutin itseni sillä, että vielähän oli kevätlukukausi aikaa. Hän oli joulun alla kuitenkin tehnyt ovelan luikertelun takaisin pääni sisään ja näytti kykeneväisyytensä  pitämään minut otteessaan niin kauan kuin itse halusi. Mutta heti kun huomioni kääntyi jälleen enemmän Häneen, hän ikäänkuin käänsi katseensa pois ja aloitti kylmemmän linjansa uudelleen. Tämä tietenkin sai minut tolaltani ja joulun aika koitti hämmentävän tyhjissä tunnelmissa ja tuntui kuin jalkojeni alta olisi yhtäkkiä nykäisty maaimani pohja pois ja olisin päätynyt tyhjän päälle.

Kesä oli tosiaankin helpompi kuin edellinen, oli jopa viikkojen jaksoja jolloin en ajatellut Häntä lainkaan. Osasin jo jokseenkin nauttia olostani ilman Häntä ja päästää irti. Ehkä päästin irti jopa liiaksikin, suorastaan säikähdin välillä miten Hänen ajattelemisensa ei herättänyt minussa sen suurempia tunteita. Ajattelin ja katselin jopa muita miehiä, mutta täytyy korostaa: _miehiä_. En osannut (enkä osaa tänäkään päivänä) katsoa "sillä silmllä" itseni ikäisiä tai omaa ikääni lähellä olevia poikia. Kaiketi heidän aiheuttamansa huonot kokemukset ovat saaneet minut vieroksumaan ja karttamaan heitä, kuka tietää.  Mutta varsinkin heinäkuisella vierailullani Berliiniin sain paljon silmänruokaa katsellessani täkäläisiä komistuksia, ja jopa sain heiltä huomiota takaisinkin päin. Ja edelleen kyseessä siis olivat 20-35 vuotiaat miehet.        

 Kaikesta perheeseeni ynnä muuhun liittyvästä kurjuudesta huolimatta, oloni oli jokseenkin seesteisen miellyttävä koko kesän ajan. Nautin lämpömittareiden hurjista lukemista ja otin rennosti, aivan kuten edelliskeväänä vakaasti päätin.

Joulu oli silkkaa helvettiä jo kotitilanteen vuoksi. Vanhempani olivat eroamassa, ja tuo jouluni olisi viimeinen koko perheen yhteinen juhla. Toki olin iloisella tuulella ja jouluinen tunnelma sai minut riehakkaaksi, mutta silti se ei ollut senää samanlaista. Tietty haikeus kalvoi minua ja halusin vain muistaa niin paljon tuosta joulusta kuin suinkin; otin runsaasti valokuvia ja koetin nauttia jokaisesta hetkestä jonka sain viettää vanhempieni kanssa. Häntä en juuri edes ajatellut, minun oli liian kiire koettaa pitää epätoivoissani perheeni kasassa ettei aikaa juuri jäänyt muille asioille.

 Joulun jälkeen tunsin olevani yhtä kaikki tyytyväinen elämääni, perheeni olisi koossa vielä toistaiseksi ja sain taas tavata Hänet. Joskin intoni laantui hyvin äkkiä huomatessani, että Hän oli yhtä pahantuulinen ja kylmä kuin aiemminkin. Yritin kaikin keinoin olla hänelle kiltti ja hätäännyin pienimmästäkin ärtymyksen merkistä, jonka saatoin Hänen kasvoillaan huomata silloin tällöin.

 Tammikuussa se lopulta tapahtui: perheeni hajosi lopullisesti ja harvinaisen sotaisissa merkeissä. Viimeinen kaksiviikkoinen vanhempieni ollessa yhdessä oli yhtä huutoa ja ilkeilyä. Vittuilua suorastaan. Periaatteessa olin helpottunut kun isäni lopulta hyvästeli minut istuessani tietokoneen ääressä. Hänen mentyään kuitenkin purskahdin äänettömään itkuun. En tiedä, olivatko ne helpotuksen vai suunnattoman surun ja tuskan kyyneliä. Mutta sen yhtäkaikki tiedän, että siitä hetkestä lähtien aloin oma-aloitteisesti tuhota loppujakin asioita ympäriltäni. Suunnaton turhautuneisuus jäyti mieltäni jatkuvasti, ja aloin purkaa sen vääriin asioihin. Minä häiriköin tunnilla. Kiusasin niitä, jotka olivat minuakin heikommassa asemassa. Pönkitin itseäni. Toin itseäni tykö kaikille ihmisille. Ja pahin kaikista: otin Hänet silmätikukseni ja rääkkäsin Häntä aina kun tilaisuus vain tarjoutui. En tiedä, miten hän sieti sitä niinkin kauan. Ensimmäisen kerran kun Hän huomautti asiasta, Hän sanoi sen vielä hymyssäsuin ja ystävällisesti. Se riitti minulle jo herätykseksi. Valitettavasti eräs seurassani liikkuvista ilmeisesti ajatteli käytökseni olleen kovinkin "coolia" ja hän ei osannut lopettaa ajoissa. Lopulta Hänen päreensä paloivat ja kunnolla: Hän tuli raivoamaan meille keskellä koulumme aulaa. Aluksi Hän sanoi, ettei puhunut minulle vaan tälle toverilleni, mutta loppua kohden Hänen puheistaan kyllä ymmärsi, että Hän todellakin tarkoitti myös minua. Se viimeistään riitti herättämään minut. Tajusin tehneeni todella röyhkeästi Häntä kohtaan, ja sain kyllä syyttää itseäni pelkästään Hänen kiukustaan.

 Sen samaisen päivän iltana tein päätökseni: minähän marssisin Hänen puheilleen ja pyytäisin anteeksi, heti kun tilaisuus tulisi. Ja tuo tilaisuus tarjoutuikin heti hiihtoloman jälkeen. Hän oli ilmeisen rauhoittunut ja puhui kohteliaan viileästi ja sain häneltä jopa pienen kehunpoikasen anteeksipyyntöni johdosta. Marssin tyytyväisenä takaisin porukkaani, mutta tajusin myös, että yksi asia puuttui. Hän ei sanonut antavansa minulle anteeksi. Hän hyväksyi anteeksipyyntöni, muttei antanut puolestaan minulle anteeksi. Ja sen Hän myös osoitti, mulkoili kylmästi ja kohteli jopa jokseenkin inhottavasti. Mutta itseänihän minä siitä sain syyttää kun olin asiani sotkenutkin.

 Loppukevät kuluikin hyvin jäätävissä tunnelmissa Hänen osaltaan. Vanhempieni ero oli myös vaikuttanut huomattavasti kouluarvosanoihini, turhautumiseni olin purkanut kaikkeen muuhun mahdolliseen, mutta en ollut vaivautunut kohdistamaan tarmoani opiskeluun. Mutta yhden asian olin päättänyt. Että minähän perkele selviäisin tästä kesästä paremmin kuin edellisestä ja jatkaisin elämääni kuin Häntä ei olisikaan.

Koulun alussa en olisi voinut olla iloisempi; pitkä ja loputtomalta tuntuva kesä oli takana. Ensimmäistä kohtaamistani Hänen kanssaan kesäloman jälkeen en jaksa muistaa, muistan kuitenkin, että olin onnesta soikeana.

 Nyt osasin suhtautua Häneen jo suhteellisen rauhallisesti ja neutraalisti. Enää en alkanut soperrella Hänelle puhuessani, enää sydämeni ei hakannut kahtasataa jos näin Hänet vilaukselta. Mutta onnellinen minä yhtäkaikki olin. Tunsin olevani jälleen elossa, kesäloman ajan mieltäni verhonnut sumu oli poissa ja olin valmiina uuteen kouluvuoteen.

 Alkuvuodesta katseet singahtelivat melkein tiuhempaan kuin edellisvuonna, mutta silti jokin niistä puuttui. Huomasin Hänen käytöksensä muuttuneen, Hän oli useammin pahantuulinen ja sai minut varpailleni. Monet varmaan tietävät miten alemmassa asemassa oleva koira lähestyy ylempiään? Hitaasti, niska ja pää matalalla madellen. Sama tapahtui minulle. Aloin nöyristellä Häntä, joskin melko huomaamattomin tavoin. Aina Hänen katsoessaan minua, käänsin katseeni vikkelään pois. Aivan kuin koirien ele, "älä pure minua".

 Joulun tienoilla alkoivat vanhempieni välit rakoilla pahemman kerran. Ahdistuin tästä, eihän minun perheeni voi hajota. Koetin takertua Häneen entistä enemmän, kaiketi etsin turvaa jotenkin. Turvaa ei tosin siltä suunnalta ollut paljoa tarjolla, lähinnä kylmiä katseita puolin ja toisin. Muutaman kerran uskalsin Hänen puheilleen, tosin aika tavanomaisissa merkeissä. Esitelmästä tiedustelua jne.

 Ehkä merkittävin tapaus oli joulukirkko, jolloin katseita tuli vaihdettua niin paljon että ihan hävettää. Varsinkin kirkon piha oli yhtä katseiden sadetta. Mutta joulun jälkeen asiat lähtivätkin menemään pelkästään huonompaan suuntaan.