Erästä asiaa en vielä olekaan kertonut, nimittäin sitä, että elämääni astui kahdeksannen luokan keväällä toinenkin mies: nuorempi, flirttailevampi ja huomioivampi. Häneen liittyvistä asioista en tahdo puhua blogissa, johon olisi tarkoitukseni kertoilla ihastusopettajaani liittyviä asioita, mutta saatan sillointällöin mainita, miten tämän kakkosherran kanssa sujuu tai miten hänen läsnäolonsa on muttanut tilannetta. Se nimittäin on.

 Mutta nyt asiaan.

Kesän aikana olin saanut nuolla haavani ja taas oli mahdollisuus aloittaa puhtaalta pöydältä. Vai oliko sittenkään? Hän oli yhtä kylmä ja Hänen katseensa oli aivan yhtä teräksinen kuin ennenkin. Mitäpä muuta minun olisikaan pitänyt odottaa, kaiken sen jälkeen, mitä annoin Hänen kestää.

 Syyspuolella elämääni juurtui lopullisesti tuo toinen mies, ja tuntui kuin olisin opultakin hellittämässä otettani Hänestä - tai ehkä Hän minusta. Hän ei juurikaan erää herättänyt minussa minkäänlaisia tuntemuksia, ei pulssin kiihtymistä, ei käsien tärinää eikä puheissani takeltelua. Tietysti Hän oli edelleen minulle muiden opettajien yläpuolella ja tietyllä tavalla erityinen, mutta ei - en minä Häntä enää rakastanut. Hänen käytöksensä kuitenkin oli kokenut joitain muutoksia: tiettyä huomioivaisempaa käytöstä ei voinut olla huomaamatta: katseita, paljon katseita ja joitakin sanoja. Mieleeni heräsi epäilys, että tämän toisen miehen saatua pääni pyörälle ja lopetettuani Hänen katselemisensa, Hän kokikin tiettyä ahdistusta. Ehkäpä huomioni oli kuitenkin noussut Hänen päähänsä, eikä Hän osannut olla ilman? Noh, sen tietää vain Hän itse, mutta eipä aikaakaan kun tilanne koki nykäyksen takaisin vanhoille raiteilleen.

 Opiskeluni ottivat uuden suunnan ja sainpa jopa eräästä kokeesta täyden kympin: ja sehän oli tietenkin Hänen aineensa koe. Tunsin olevani voittamaton tuon onnistumisen jälkeen ja jatko-opiskelusuunnitelmanikin saivat uuden kurssin kohti lukiota ja ehkäpä jopa tulevaa opettajan ammattia. Alusta asti minulle oli selvää, että tahdoin opettaa samoja aineita kuin Hän minulle ja ehkäpä vuosien kuluttua voisin lukea vanhoja vihkomuistiinpanojani Hänen tunneiltaan ja luoda opettamistyylistäni omanlaiseni, mutta kuitenkin tietyllä tavalla tukeutuen Hänen tyyliinsä. Hänen opetustyylinsä vaikutti ehkä joidenkin mielestä tympeältä, mutta minulle se toimi. Ja minä halusin tehdä palveluksen niille  tuleville oppilaille, joille tuo tyyli sopisi myös.

Syksyn taipuessa hienovaraisesti talven puolelle ja jouluun, minä koin järkytyksen: viimeinen jouluni tuossa koulussa, joka on vaikuttanut elämääni enemmän kuin mikään muu. Mutta aivan kuten aiempinakin vuosina, lohdutin itseni sillä, että vielähän oli kevätlukukausi aikaa. Hän oli joulun alla kuitenkin tehnyt ovelan luikertelun takaisin pääni sisään ja näytti kykeneväisyytensä  pitämään minut otteessaan niin kauan kuin itse halusi. Mutta heti kun huomioni kääntyi jälleen enemmän Häneen, hän ikäänkuin käänsi katseensa pois ja aloitti kylmemmän linjansa uudelleen. Tämä tietenkin sai minut tolaltani ja joulun aika koitti hämmentävän tyhjissä tunnelmissa ja tuntui kuin jalkojeni alta olisi yhtäkkiä nykäisty maaimani pohja pois ja olisin päätynyt tyhjän päälle.