Joulu oli silkkaa helvettiä jo kotitilanteen vuoksi. Vanhempani olivat eroamassa, ja tuo jouluni olisi viimeinen koko perheen yhteinen juhla. Toki olin iloisella tuulella ja jouluinen tunnelma sai minut riehakkaaksi, mutta silti se ei ollut senää samanlaista. Tietty haikeus kalvoi minua ja halusin vain muistaa niin paljon tuosta joulusta kuin suinkin; otin runsaasti valokuvia ja koetin nauttia jokaisesta hetkestä jonka sain viettää vanhempieni kanssa. Häntä en juuri edes ajatellut, minun oli liian kiire koettaa pitää epätoivoissani perheeni kasassa ettei aikaa juuri jäänyt muille asioille.

 Joulun jälkeen tunsin olevani yhtä kaikki tyytyväinen elämääni, perheeni olisi koossa vielä toistaiseksi ja sain taas tavata Hänet. Joskin intoni laantui hyvin äkkiä huomatessani, että Hän oli yhtä pahantuulinen ja kylmä kuin aiemminkin. Yritin kaikin keinoin olla hänelle kiltti ja hätäännyin pienimmästäkin ärtymyksen merkistä, jonka saatoin Hänen kasvoillaan huomata silloin tällöin.

 Tammikuussa se lopulta tapahtui: perheeni hajosi lopullisesti ja harvinaisen sotaisissa merkeissä. Viimeinen kaksiviikkoinen vanhempieni ollessa yhdessä oli yhtä huutoa ja ilkeilyä. Vittuilua suorastaan. Periaatteessa olin helpottunut kun isäni lopulta hyvästeli minut istuessani tietokoneen ääressä. Hänen mentyään kuitenkin purskahdin äänettömään itkuun. En tiedä, olivatko ne helpotuksen vai suunnattoman surun ja tuskan kyyneliä. Mutta sen yhtäkaikki tiedän, että siitä hetkestä lähtien aloin oma-aloitteisesti tuhota loppujakin asioita ympäriltäni. Suunnaton turhautuneisuus jäyti mieltäni jatkuvasti, ja aloin purkaa sen vääriin asioihin. Minä häiriköin tunnilla. Kiusasin niitä, jotka olivat minuakin heikommassa asemassa. Pönkitin itseäni. Toin itseäni tykö kaikille ihmisille. Ja pahin kaikista: otin Hänet silmätikukseni ja rääkkäsin Häntä aina kun tilaisuus vain tarjoutui. En tiedä, miten hän sieti sitä niinkin kauan. Ensimmäisen kerran kun Hän huomautti asiasta, Hän sanoi sen vielä hymyssäsuin ja ystävällisesti. Se riitti minulle jo herätykseksi. Valitettavasti eräs seurassani liikkuvista ilmeisesti ajatteli käytökseni olleen kovinkin "coolia" ja hän ei osannut lopettaa ajoissa. Lopulta Hänen päreensä paloivat ja kunnolla: Hän tuli raivoamaan meille keskellä koulumme aulaa. Aluksi Hän sanoi, ettei puhunut minulle vaan tälle toverilleni, mutta loppua kohden Hänen puheistaan kyllä ymmärsi, että Hän todellakin tarkoitti myös minua. Se viimeistään riitti herättämään minut. Tajusin tehneeni todella röyhkeästi Häntä kohtaan, ja sain kyllä syyttää itseäni pelkästään Hänen kiukustaan.

 Sen samaisen päivän iltana tein päätökseni: minähän marssisin Hänen puheilleen ja pyytäisin anteeksi, heti kun tilaisuus tulisi. Ja tuo tilaisuus tarjoutuikin heti hiihtoloman jälkeen. Hän oli ilmeisen rauhoittunut ja puhui kohteliaan viileästi ja sain häneltä jopa pienen kehunpoikasen anteeksipyyntöni johdosta. Marssin tyytyväisenä takaisin porukkaani, mutta tajusin myös, että yksi asia puuttui. Hän ei sanonut antavansa minulle anteeksi. Hän hyväksyi anteeksipyyntöni, muttei antanut puolestaan minulle anteeksi. Ja sen Hän myös osoitti, mulkoili kylmästi ja kohteli jopa jokseenkin inhottavasti. Mutta itseänihän minä siitä sain syyttää kun olin asiani sotkenutkin.

 Loppukevät kuluikin hyvin jäätävissä tunnelmissa Hänen osaltaan. Vanhempieni ero oli myös vaikuttanut huomattavasti kouluarvosanoihini, turhautumiseni olin purkanut kaikkeen muuhun mahdolliseen, mutta en ollut vaivautunut kohdistamaan tarmoani opiskeluun. Mutta yhden asian olin päättänyt. Että minähän perkele selviäisin tästä kesästä paremmin kuin edellisestä ja jatkaisin elämääni kuin Häntä ei olisikaan.