Kevätlukukaudella kaikki sujui aika pitkälti kuten ennenkin, mutta Hänen katseensa ja käytöksensä minua kohtaan kylmenivät kylmenemistään. Innostukseni Hänen ainettaan kohtaan tuntui lähinnä ärsyttävän Häntä, ja Hän kyllä piti tarkkaan huolen, ettei antanut minkäänlaista tunnustukselta vaikuttavaakaan kovan työni tuottamasta kympistä välitodistuksessani. Mutta silti minä jaksoin yrittää koko ajan Hänen tunneillaan, eikä Hän epäonnekseen saanut minkäänlaista muutakaan järkevää syytä olla minulle ynseä. Vaan silti Hän oli. Ilmeisesti viimevuotiset tekemiseni eivät vieläkään olleet anteeksi annetut.

 Mutta erään tapauksen tahtoisin nostaa pinnalle sen ikävyyden ja epämiellyttävyyden vuoksi. Eräänä perjantaina minulla oli harvinaisen huono olo, johtuen siitä, että olin tullut puoliksi kipeänä kouluun. Viimeinen tunti oli Hänen tuntinsa, ja siinä vaiheessa aloin olla jo hyvin väsynyt. Sillä hetkellä ei ollut mitään tärkeää menossa, ja päätinkin painaa pääni hetkeksi käsivarsiani vasten. En ehtinyt olla niin kuin arviolta kymmenisen sekuntia, kun Hän jo avasikin sanaisen arkkunsa. Olisikin vain pitänyt sen kiinni. "Noh, *****, et sinä tuolla tavalla saa kymppiä arvioinnista." Siis...MITÄ PIRUA TUO NYT OLI OLEVINAAN?! Vereni kiehahti saman tien, on Hänellä otsaa ruveta huutelemaan numeroitani kaikkien kuullen, ja ennen kaikkea käyttää omaa haluani menestyä itseäni vastaan. Sillä hetkellä en sanonut mitään, mutta tunnin jälkeen sanoin, että minulla on asiaa. Muiden mentyä painoin oven kiinni ja käännyin hänen puoleensa. Sanoin, ettei Hänen tarvitse huudella minun numeroitani, ja että olin tosissani. En ollut uskoa todeksi, kun Hän ottaa kasvoilleen mukaystävällisen ilmeen ja sanoo alentuvalla äänensävyllä: "Sinähän nukuit siellä." Siinä vaiheessa itsehillintäni meinasi pettää kokonaan, ja totesin vain, etten nukkunut. Sen sanottuani tuijotimme molemmat hetken toisiamme, minä Häntä itkuisen vihaisesti ja Hän minua alentuvasti. Lopulta käännyin ja lähdin, sanomatta sanaakaan. Suorin tie suuntasi vessaan, jossa purskahdin itkuun. Miten Hän voi tehdä minulle näin? Mitä pahaa olen hänelle tällä kertaa tehnyt? Inhoaako Hän minua todella näin kovasti? Tuollaiset kysymykset pyörivät päässäni. Ja minä itkin. Itkin ensimmäisen ja viimeisen kerran koulussa, ja kovasti itkinkin. Myöhästyin jopa bussistani, mutta ainahan menisi toinen bussi tunnin päästä. Siihen minä lopulta nousin surkeana ja erittäin kipeästi haavoitettuna. En olisi uskonut Hänen vihaavan minua niin paljon.

  Ylläolevan tapauksen jälkeen Hän kuitenkin alkoi kohdella minua hieman ihmismäisemmin. Ei paljon, mutta hieman. Ilmeisesti olin lopulta saavuttanut Hänen kunnioituksensa, vaikka Hän pitikin minusta yhtä vähän, kuin aiemminkin. Kertaakaan tuon tapauksen jälkeen ei Hän enää sanonut minulle pahasti, mikä helpotti olemistani. Silti tapaus jätti jäljelle pelon, pelkäsin Häntä. Pelkäsin Hänen sanovan kohta taas jotain ikävää. Mutta onneksi mitään ikävää ei enää karannut Hänen suustaan, ja sain olla jokseenkin rauhassa ja parantua. Parantua niin kauan, kun se oli enää mahdollista. Oli nimittäin jo maaliskuu.

 Toinen, minkä tahtoisin jakaa kanssanne, on kevätkirkkopäivä. Ja itseasiassa hetki ennen sinne lähtöä. Koulumme sijaitsi lähellä kirkkoa, joten me menimme sinne joko jalan, pyörällä tai mopolla. Itse omistin toki mopon, mutten käyttänyt sitä koskaan koulumatkoihin, joten vaihtoehtonani oli kävely. Olin kavereideni kanssa yläkerrassa, valmiina lähtöön. Lähdimme kävelemään portaisiin päin, mennäksemme ulos alaovesta, ja matkalla huomasin Hänen katsovan minua ruokalamme lasiseinän läpi. Hän katsoi minua pidempään kuin koskaan ennen. Katse oli läpitunkeva, hymytön ja kylmä, mutta pidempi kuin koskaan. Minä käänsin jopa katseeni poispäin välissä, ja ajattelin Hänen tekevän samoin, mutta katsoessani uudestaan, Hän katsoi edelleen. Pidän tuota katsetta hyvästien hetkenä, vaikkei se ollutkaan ehkä hyvästiksi tarkoitettu. Kuitenkaan en saanut tilaisuutta hyvästellä Häntä sanoin, joten hyvästelin Hänet näin. Oman katseeni sanoma oli kaiketi: "Kiitos kaikesta, ja hyvästi. Toivottavasti näemme vielä." Hänen katseensa oli tulkitsematon, kuten aina, joten en edes yritä päätellä siitä mitään. Se oli vain katse, joka hyvästeli minut.

  Varmaan arvaattekin, mikä tämä kolmas hetki on? Todistustenjakotilaisuuspa hyvinkin. Kaikki sujui erittäin hyvin. Kaameasta jännityksestäni huolimatta. Omasta mielestäni olin sillä hetkellä kauniimpi kuin koskaan olen ollut: minulla oli vaniljanvärinen, kauniisti leikattu mekko, mustat, sirot korkokengät, hiukseni olivat ponnarilla ja kaikki irtohiukset olivat geelillä taaksepäin suitut. Vasemman käteni viiltelyarvet olin peittänyt runsain koruin. Siinä kaikkien edessä seisoessani minä katsoin Hänen suuntaansa, Hän oli suoraan minun kohdallani, aivan takana. Epäilen, että Hän yritti nähdä erityisesti minut, koska luokkani muut oppilaat Hän näki edessään istuvan takaa vaivatta, paitsi minut. Ja mitäpä minulla oli sitä vastaan.

  Nyt on kulunut jo viikko päättäjäisistäni tätä kirjoittaessani, ja olen suorastaan hämmästynyt, miten hyvin oikeastaan voin. En ole itkeskellyt iltaisin kuin ihan pari kertaa, eivätkä ajatuksenikaan ole lukittuina pelkästään Häneen. Toki minä olen surullinen, mutta tiedän, etteivät ne olleet lopulliset hyvästit. Kyllä minä aion mennä Häntä tapaamaan, siinä missä muitakin opettajia, kun sen aika koittaa. Tiedä sitten, mitä Hän minusta silloin ajattelee, mutta kyllä minä aion mennä.