Koulun alussa en olisi voinut olla iloisempi; pitkä ja loputtomalta tuntuva kesä oli takana. Ensimmäistä kohtaamistani Hänen kanssaan kesäloman jälkeen en jaksa muistaa, muistan kuitenkin, että olin onnesta soikeana.

 Nyt osasin suhtautua Häneen jo suhteellisen rauhallisesti ja neutraalisti. Enää en alkanut soperrella Hänelle puhuessani, enää sydämeni ei hakannut kahtasataa jos näin Hänet vilaukselta. Mutta onnellinen minä yhtäkaikki olin. Tunsin olevani jälleen elossa, kesäloman ajan mieltäni verhonnut sumu oli poissa ja olin valmiina uuteen kouluvuoteen.

 Alkuvuodesta katseet singahtelivat melkein tiuhempaan kuin edellisvuonna, mutta silti jokin niistä puuttui. Huomasin Hänen käytöksensä muuttuneen, Hän oli useammin pahantuulinen ja sai minut varpailleni. Monet varmaan tietävät miten alemmassa asemassa oleva koira lähestyy ylempiään? Hitaasti, niska ja pää matalalla madellen. Sama tapahtui minulle. Aloin nöyristellä Häntä, joskin melko huomaamattomin tavoin. Aina Hänen katsoessaan minua, käänsin katseeni vikkelään pois. Aivan kuin koirien ele, "älä pure minua".

 Joulun tienoilla alkoivat vanhempieni välit rakoilla pahemman kerran. Ahdistuin tästä, eihän minun perheeni voi hajota. Koetin takertua Häneen entistä enemmän, kaiketi etsin turvaa jotenkin. Turvaa ei tosin siltä suunnalta ollut paljoa tarjolla, lähinnä kylmiä katseita puolin ja toisin. Muutaman kerran uskalsin Hänen puheilleen, tosin aika tavanomaisissa merkeissä. Esitelmästä tiedustelua jne.

 Ehkä merkittävin tapaus oli joulukirkko, jolloin katseita tuli vaihdettua niin paljon että ihan hävettää. Varsinkin kirkon piha oli yhtä katseiden sadetta. Mutta joulun jälkeen asiat lähtivätkin menemään pelkästään huonompaan suuntaan.