Kevään edetessä muutuin yhä epätoivoisemmaksi. Yritin irrottautua Hänestä, en pystynyt. Aina kun yritin ottaa Häneen etäisyyttä, sorruin parin päivän jälkeen katsomaan Häntä silmiin ja taas mentiin. Todistustenjakopäivänä olin musertunut ja tunsin elämäni olevan lopussa. Parin kuukauden mittainen kesäloma tuntui pitkältä, melkein kuin vuosilta, ylivoimaiselta esteeltä minun ja Hänen välissä.

 Koko loma oli sekavaa haahuilua, tuntui kuin minusta olisi ollut jäljellä enää tunnoton kuori. Pelkkää sumua koko kaksi kuukautta. Nökötin vain päivät sisällä ja ryvin syyllisyydentunteissani ja itsesäälissä. En innostunut kerrassaan mistään, tahdoin vain kuolla pois.

 Äitini sai minut houkuteltua lähtemään reissuun ja päätimme mennä käymään parin päivän reissulla Kalajoella. Se vaikutti hyvältä ajatukselta, saisin muuta ajateltavaa kun pääsisin pois tutuista ympyröistä. Koko ajomatkan tuijotin ulos ikkunasta ja annoin ajatusteni lentää. Lopultakin uskalsin päästää ne valloilleen, enkä pakottautunut ajattelemaan pelkästään Häntä. Tuntui kuin pitkästä aikaa pystyin hengittämään. Kalajoen hiekkadyynien katselu antoi minulle voimaa jatkaa ja ensimmäistä kertaa koko loman aikana tunsin, että kyllä minä jaksan odottaa. Niinhän minä luulin.

 Olimme äitini kanssa kävelyllä hiekkadyyneillä ja kävelimme rantakahvilan parkkipaikalle. Katselin ympärilleni rauhallisena, kunnes huomasin jotakin. Tutun auton. Luin rekisterikilven ainakin kolmesti ennen kuin käsitin. Hänen autonsa. Hän oli siellä. Ahdistuin tavattomasti ja aloin tähyillä, josko häntä näkyisi. Ei näkynyt. Palasimme äitini kanssa takaisin hotellilleni ja olin aivan toivoton. Tiedotin tekstiviestillä asiasta kavereilleni ja tunsin olevani tavattoman väsynyt. Eihän tämä voinut olla edes totta. Myöhemmin päätimme vielä käydä tuossa rantakahvilassa juomassa jotakin, kunhan saisin kengät vaihdettua. Matkalla sinne päässäni takoi vain yksi ajatus: "Miten Hän voi olla täällä, miten tämä voi olla mahdollista?!". Tilasimme kahvilasta juotavaa ja menimme ulos istumaan. Viileä tuuli leikitteli oransseilla hiuksillani ja nostatti ihoni kananlihalle. Kuikuilin sivuille josko näkisin Häntä, mutten nähnyt. Yllättäen minuun iski omituinen tunne ja käännyin katsomaan taakseni.  Siellä Hän istui kahvilla noin kymmenen metrin päässä. Käännyin salamannopeasti ympäri, en tiedä näkikö Hän minut. Sydämeni takoi hurjemmin kuin koskaan elämäni aikana ja tunsin miten kuuma veri nousi kaulavaltimoitani pitkin ylöspäin. Halusin vain juosta Hänen luokseen. Se oli hirvein tunne koko elämäni aikana. Lähtiessämme kahvilasta, Hän ei enää ollut siellä. Hän starttasi autonsa ja kaartoi tielle. En edelleenkään tiedä, oliko Hän perheensä kanssa. Muistan vain sen, että Hänellä oli sinivalkoinen lippis päässään.

 Olimme jo lähdössä Kalajoelta, kunnes päätimme käydä vähän ostamassa herkkuja Halpa-Hallista. Kaarroimme parkkipaikalle ja mikäs siellä vähän matkan päässä tököttikään. Hänen autonsa jälleen. En voinut uskoa sitä enää, enkö tosiaan päässyt Hänestä eroon? Katselin koko kauppareissun ajan joka suuntaan, josko vain näkisinkin vilauksen Hänestä. En nähnyt. Parkkipaikalla jäin hetkeksi aloilleni seisomaan. Tuuli puhalsi viileästi ja minua itketti.

 En nähnyt Häntä enää sen loman aikana. Koko loppulomani meni pilalle Hänen näkemisensä tähden, olin jo melkein päässyt yli Hänestä. Olin jo melkein unohtanut Hänen kasvonsa. Nyt muistin jälleen, muistin kaiken. Aloin jälleen itkeskellä iltaisin ja kuunnella surullisia biisejä. Olisin voinut kuolla ikävästä. Silti en kuollut. Minä jaksoin Hänen vuokseen, koska tiesin tapaavani Hänet jälleen koulujen alussa.